Suomalainen

 

Tiedän, tämä on tuttu runo, liiankin tuttu. Mutta on se toistamisen arvoinen näin itsenäisyyspäivän jälkitunnelmissa.

Mutta onko aika ja sen myötä suomalainen klisee muuttumassa? Siitä tuli taas viitteitä, kun katselin uudistettua presidentin itsenäisyyspäivän juhlaohjelmaa. Siellä oli pääosassa taide, ei pönötys.

Tätä lisää tulevinakin vuosina, presidentti ja YLE!  Suomalaisuus elää ja kukoistaa, jos taide, tiede, kulttuuri ja monipuolinen osaaminen saavat kukoistaa.

On toki viitteitä karvat korvilla ähkymisestä ja paluusta Impivaaraan, mutta optimisti sopii olla. Voiko tässä olla koronaepidemian myönteinen sivuvaikutus?
 

Tunnet olosi levottomaksi

 

 Tämä on testi, josta monikaan ei selviä ilman syvällisiä mietteitä. Voi iskeä alakulo. Näin väitetään. Pitäisikö uskoa?

 

 

 

 

Kiistän jyrkästi

 Eräistä valistuneista arvauksista huolimatta kiistän jyrkästi, että minä, Dessu, olisin oikealta nimeltäni Kimpimäki - vaikka kieltämättä tiettyä samankaltaisuutta asenteissa ja ajatuksissa onkin havaittavissa. Ja varmemmaksi vakuudeksi ihmettelen, mitä himskattia minä Ilmajoella tekisin. Ei siellä tietääkseni ole Töölöntoria.

Ilo irti

Kuten hyvin tiedetään, surkea nykyhetki on vain pieni hetki upean menneisyyden ja loistavan tulevaisuuden välissä.

Näin on aina ollut, ja näin on aina oleva. Kuten hyvin tiedämme, lohdutusta on kyllä tarjolla. Aina.

                               (Feiffer:  HS 11.2.1968) :

Ei oikeata hetkeä

 

Ei oksaa, ei hetkeä. Toivoin, että edes heidän vihreytensä vielä hetken pysyisi. Mutta ei. Kun katson ikkunasta torille, vain vaahtera vielä sinnittelee.

           (Paavo Haavikko: Puut, kaikki heidän vihreytensä - 1966) :

                  

Hymykuopat

 

Olisihan tämä pitänyt itsekin ymmärtää!

Minulla hymykuopat jäävät piiloon parran sekaan. Kukaan ei aavista sellaisia olevankaan.

                                       (Kuva: Honore Daumier)

Mahdottomia asioita

Vakavasti olen miettinyt, vieläkö bloginpito maittaa. On ollut epäilyjä. Vieläkö riittää aiheita vai meneekö vanhan toistoksi? Vieläkö tähän saa himon syttymään vai voittaako väsymys? Puuhaisinko mieluummin muuta yökaudet täällä kirjojeni keskellä?

Yllyttävän impulssin virkistymiselle antaa vanha mestari, nuorena kuollut Harri Kaasalainen. Siinäpä olisi aiheita kirjoituksille. Katsotaan nyt. Kokeillaan.

                                          (Kuva: Fred Gardner 1932)

 

 

Koronan aikaan

Tämä blogi on jäänyt huonolle hoidolle. Parempi oli aikomus, kun tätä suunnittelin. Ei toteutunut suunnitelma. Blogi jää nyt kesän yli tauolle. Mietin, lähtisikö tämä vielä uuteen lentoon.

Tuo toinen blogi, jonka linkki on tässä vieressä, yrittää vielä rimpuilla.

(Kuvassa alkemisti, kaltaiseni toivottomasti toiveikas.)

Elämän realiteettien taju

                                       Kuva:  Simon Glücklich Paar im Gespräch

Elämän realiteetteja ymmärtävä ohje. Vanha konsti toimii edelleen. Näin minäkin olen havainnut asian olevan, vähän kun sivusta olen seurannut ja tehnyt tarkkasilmäisiä havaintoja.

Pätee täydellisesti esim. alakerran insinööri Tarmo Y:hyn, entisen työpaikkani kreikkalaiseen vahtimestariin, kapakkakaveriini runoilija M:ään ja kesänaapuriini Jaskaan. Ja minuun.

Vanha uljas

Uusi kirjailijaelokuva - vielä sellaisiakin tehdään vaikka kadonneeksi lajityypiksi olen luullut. Eikä ihan kehnokaan.

Yle Teemalla esitettiin äsken Stefan Zweig - jäähyväiset Euroopalle. Zweig on yksi ikisuosikeistani, hienostunut, tyylikäs, aikakautensa syvällinen oivaltaja ja laajasti kulttuuritietoinen.

Areenasta voi katsoa elokuvan, jos äskeisestä myöhästyi. Suosittelen pikkuisen elokuvaakin mutta vielä enemmän kirjoja - jos niitä enää mistään saa. Uusi uljas maailma näyttää unohtaneen tämän mestarin.

Minun piti heti kaivaa hyllystä vuosien takaa tutut kirjat esiin ja miettiä, aloittaisinko heti vai siirtäisinkö huomiseen.

Muistatko?

Juhlapäivän kunniaksi Runebergin kirjoja esiin.

Eikä Fredrika-rouvaa sovi unohtaa (kiitos Hbl 05.02.2020). Eikä torttuakaan, kuten valokuvasta näkyy. Puhumattakaan nuoruusmuistoista...

Ei tikkua ristiin

Nyt minulle kävisi huonosti, jos olisin Roomassa.

Roomassa nimittäin on iso riski joutua työntämään kätensä Totuuden suuhun (Bocca della verità). Nyt en selviäisi, jos testiin joutuisin. Muinaisilla käynneilläni olen selviytynyt - sydän kurkussa.

Puhuin eilen pitkät pätkät pötyä, lööperiä, muunneltua totuutta, perättömiä, puppua, fiktiota narrasin, huijasin, johdin harhaan, juksasin jne - rakkaalla puuhalla on monta nimeä.

Selostin vakuuttavalla rintaäänellä, että kirjoitustyöni on edennyt suotuisasti ja olen jo aika pitkällä. Pieni valkoinen (harmaa, kirjava?) valhe, sillä en ole vielä tikkua ristiin asian hyväksi pistänyt. Mutta kohta pistän.

"Valehtelijan tavoitteena on vain viehättää, ilahduttaa ja tuottaa mielihyvää. Hän on sivistyneen yhteiskunnan peruspilari."  (Oscar Wilde)

(William Wyler:  Loma Roomassa / Roman Holiday 1953 // Audrey Hepburn, Gregory Peck)

Poseeraus

Sanovat, että osaan poseerata. Etta onnistun valokuvissa turhankin hyvin.

Tämä luo suorituspaineita, kun perjantaina joudun menemään valokuvattavaksi.

Sitä tässä vaan kokeilen, millainen olisi vaikuttava ja uskottavuutta parantava kuva. Ensin katsoin, että peukalo olisi hyvä mennä leuanmyötäisesti ja muut sormet olisivat tiiviisti vierekkäin leuan alla. Mutta hylkäsin asetelman. Siinä pitäisi olla nenä pystyssä ja pää liian takakenossa, jotta sormet näkyisivät.

Olisiko parempi leuka peukalon ja etusormen välissä? Vai ehkä etusormi pystyssä pitkin poskea ja muut sormet nyrkkinä leuan kärjen edessä ja peukalo alla? Siinä keskisormen nivel ulottuisi melkein alahuuleen. Se antaisi aika mietteliään vaikutelman. Pää olisi alakenossa, jolloin katse voisi tulla silmälasien ylitse.

Entä kaikki sormet vierekkäin poskella ja leuka kämmenellä? Se taitaisi olla liian naisellinen, haaveellinen. Siinä pää olisi kallellaan ja katse kohti taivaita. Liian boheemi!

Tätä pitää vielä miettiä. Ettei menisi maine.

                                                          ( Kuva:  Eero Järnefelt)

Arkipäivän logistiikkaa

Joulu loppui. Otin siis ulko-ovesta joulukranssin pois ja vein sen ullakolle koristelaatikkoon odottamaan seuraavaa joulua. 

Koristelaatikosta otin mukaan pääsiäistipun. Nyt on ehkä vielä liian aikaista ripustaa tipu ulko-oveen, joten ripustin sen väliaikaisesti eteisen avaintaulun koukkuun. Siitä se on helppo muistaa siirtää oveen sopivana ajankohtana. 

Nyt minun ei tarvitse pääsiäisen alla kiivetä erikseen tipua varten ullakolle. Homma hoitui kertakäynnillä. Pääsiäisen jälkeen sitten tipu takaisin ullakolle ja vappuviuhka mukaan. Arkipäivän rientoja järkeistävää logistiikkaa.

 

Kunniaton teko

Kirjahyllyssäni on muutamia auki leikkaamattomia vanhoja kirjoja. Mieli tekisi leikata, mutta ei oikein kehtaa. 

Minulla oli joskus vanha koristeellinen paperiveitsi, mutta en löydä sitä. Sillä ehkä paremmin kehtaisi tunkeutua koskemattomalle alueelle. 

Leikkaamisen houkutus kävi ylivoimaiseksi kuvassa näkyvän kirjan kohdalla. Jotenkin kuitenkin tuntui häpeälliseltä tunkeutua muovisella mainospaperiveitsellä 75 vuotta turmeltumattomina säilyneiden sivujen puhtauteen. 

Olisi Hellaakoski ansainnut arvostavamman kohtelun.

 

Niin kuin pitääkin

Kamala painajaisuni: 
Oli tullut kesä. Valo häikäisi silmiä. Helteessä en jaksanut mitään. Minulla ei ollut kenkiä ja maa poltti. Järven vesi oli sotkuista.

Tästä en selviä. 

Onneksi herätessä kaikki oli taas niin kuin pitääkin. Ulkona maa oli musta ja satoi ja oli pimeää. 

Sängyn vieressä oli reinot ja harvinaisen sopiva kirja pöydällä.

 

Jos mikään muu ei auta niin runous on lohtu arkipäivän pelottaviin tulevaisuudennäkymiin. 


(Tua Forsström valittiin 2019 Ruotsin akatemian eli ns. Nobel-komitean jäseneksi ensimmäisenä Suomen kansalaisena.)