Tuijotin tulehen ja mietin.
Joko riittää? Ehkä viikko vielä? Kenties kokonainen kuukausi? Välillä katsoin ikkunasta. Pimeää niin kuin ei koskaan kaupungissa. Alkaa vaivata kaipuu kaupunkiin, himo. Toisaalta tietää, että tällaisessa pimeydessä ja hiljaisuudessa nukkuu hyvin ja näkee onnellisia unia.
Ķesä loppui. Se tekee kipeää. Enää en nuku kukkaniityllä.
Pieniä kukkia on vielä, suuret kuihtuivat jo. Kuvassa horsma. Tuollaisia niistä tuli, raukoista. (Aika kauniita oikeastaan, jos yrittää asennoitua, mutta kuihtuneita silti - tuoksuttomia.)
Aamu, ja tuuli kampaa ruohikot.
Kuin ryyppy tyhjään vatsaan,
pienten kukkien tuoksu.
(Sirkka Turkka)
Kuusi yötä ulkona kukkaniityllä koivikon katveessa. Paossa helteisiä huoneita, mukana vain patja, tyyny ja ohut peitto. Tällaista sattuu vain kerran elämässä, jos silloinkaan.
Ei tullut karhua, ei sutta, vaikka ajatus sellaisia paikalle manasi. Perhosia tuli. Miksi elämä ei voisi aina olla kuin perhosella kesäpäivä? Tällainen luterilaisesti sopimaton ajatus tuli mieleen, kun heräämisen hämyssä katselin perhosta tyynyn vieressä kasvavassa kurjenkellossa.
Mutta eipä auttanut. Liikkeelle siitä oli lähdettävä. Pikkuisen perhosmaista oloa antoi se, että lähdin liikkeelle ilman paitaa heinänkorsi suussa.
